Mekkotehtaan Selma meets Dottie Angel

Hmm, luin juuri jostain, että Suomeen on tulossa -40 asteen pakkasia. Jotenkin niin tyypillistä, että meikäläinen ompelee juuri silloin kesämekkoja. Eipähän tartte mennä ulos kun voi ommella!

Tämä juuri valmistunut mekkonen on tehty aikuisten Mekkotehtaan Selma kaavalla, ja täytyy kyllä tunnustaa että kuvan perusteella en olisi arvannut tätä ihan näin kivaksi malliksi! Saattaa olla, että tästä tuli uusi lempparikaava Ingerin rinnalle. Kimonohihat ovat aika usein nättejä, ja tässä mallissa ne ovat onnistuneet jotenkin ihan erityisen hyvin. 

(Voisi juu väittää, ettei tuo mikään kimonohiha ole, mutta on se - vain tosi lyhyt sellainen.)

Tyypilliseen tapaani en taaskaan voinut tehdä yks yhteen samanlaista vaatetta kuin ohjeessa, vaan lisäsin tähän Dottie Angel-henkiset ympärikantatut taskut vanhasta kankaanpalasesta. Vinonauhalla kanttaaminen oli erityisessä suosiossa 70-luvulla ja sillä saa kyllä huoliteltua kivasti niin saumat kuin taskunreunatkin. Kärsivällisyyttä se tosin vaatii.

Fanitan ihan kympillä tuota taskujen kukikasta retrokangasta ja kuin sattuman oikusta siinä oli tismalleen saman sävyistä roosaa kuin pohjakankaassakin! Dottie Angel-tyyliin kuuluu vähän toisiinsa sopimattomien kankaiden ja värien yhdisteleminen herttaisessa vintagehengessä, joten uskaltauduin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja mätsäsin kantteihin keltaista. Ihan hyvin tuo näyttää toimivan, vaikka epäileväinen olinkin. Ihan hitusen pieniksi nuo taskut vain jäivät, koska kangasta oli jäljellä vain onneton tilkkupahanen.

Näyttää niin kesäiseltä, että ne pakkaset voisivat palata ihan justiinsa sinne mistä tulivatkin!

Dottie Angel-mekkoja.

Kuva: Etsy

Tuo mekon pohjakangas on oman puotini kotimaista tuotantoa ja on kyllä pakko sanoa, että se sopii aivan täydellisesti näihin laskeutuvia kankaita vaativiin Mekkotehtaan malleihin. Kuosi lipsahti leikatessa vahingossa "väärinpäin", mutta sattuhan sitä... eipä tämmöisessä kankaassa mitään virallista suuntaa tarvitse ollakaan.

Talven pakkasille ehkä asustaisin tämän mekon ronskilla kirjoneuletakilla, sukkahousuilla ja pitkillä villasukilla... kyllä tähän kylmään ja pimeään aikaan voi vähän väriäkin sisällyttää, kesään on kuitenkin vielä niin ärsyttävän pitkä aika.

Mekkotehtaan Inger, versio 2.

Sanoin jossain tuolla aiemmassa postauksessa, että koen rumat kankaat ompelullisina haasteina. Lähtökohtana kuitenkin kai yleensä on, että kankaiden suunnittelija on jotain kaunista ajatellut suunnitellessaan, eikö? En halua uskoa, että kukaan luovan työn tekijä vakavissaan loisi mitään rumaa, ainakaan jos on tarkoitus olla kaupallinen. Kauneus on toki siellä kuuluisassa silmässä, joillakin syvemmällä kuin toisilla.

Tästä päästäänkin sujuvasti taas yhteen kirpparilöytöön. Saanko esitellä: synapsikangas.

En todellakaan tiedä mitä tämä varsin viehättävä (krhm) tyyki yrittää katsojalleen sanoa, mutta minulle se totesi ihan selvästi, että kas tässä pikkupikku hermoimpulssi matkaa hermorataa pitkin pikkupikku synapsiin, kuuluu naps naps kun aivosähkö hyppää synapsista hermosoluun ja matkaa jatkuu taas, trallalaa.

Busy brains. Naps naps. Joo.

Vaikuttaisi siltä, että riepu raukka on maannut kellarissa siitä lähtien kun sen omistaja totesi, että jos tästä vaatteen tekee, saa todennäköisesti zombielauman kimppuunsa.

Näytin tänä aamuna kieltämättä vähän zombielta jättimäisine silmäpusseineni, mutta hilauduin silti erittäin harvinaisen auringonpaisteen innostamana ulos kameran kanssa kuvaamaan tätä uusinta Mekkotehtaan Inger-kaavalla tehtyä mekkoa. (Tässä on aika eri meininki kuin siinä aiemmin nähdyssä tyttökirjaleningissä, klik.)

Kaavaa oli luonnollisesti taas pakko muokata, koska aivokangas halusi pinkit napit selkään. Ei auttanut kuin totella. Tein takakappaleelle myös kaksi kolmen sentin muotolaskosta, koska kaava oli vyötäröltä tosi suuri. Kaventamisesta huolimatta tämän voi edelleen pukea pään yli nappeja avaamatta, joten hukkaan meni nekin napinlävet ja äherrys.. :D

Kiva tuli silti, tykkään. All this and brains.

Tunsin itseni myös asiaankuuluvan torveksi horjuessani märällä, möykkyisellä nurmella kaukolaukaisijan kanssa, jonka piipitystä en meinannut lintujen karjumiselta kuulla ollenkaan. Valtaosa kuvista oli luokkaa nymmääkaadun tai mitvit-ottaako-se-kuvaa-täh ja päälle tyhjäsilmäinen pöljötys. Katse alas nyt, varpaat sisään nyt.

Voiskai nää rievut henkarillakin kuvata :D.

(Tämä postaus on siirretty vanhasta blogistani. Julkaistu alunperin kesällä 2015.)

Mekkotehtaan Inger tyttökirjafiiliksellä

(Tämä postaus on siirretty tänne vanhasta blogistani. Julkaistu alunperin vuoden 2015 keväällä.) 

Makuuhuoneessamme on eräs mahtava ominaisuus: siellä on Valo. Ei Ville, vaan se alkuperäinen. Näpsin kuvia ompelimon uusimmasta tulokkaasta, ja käydessäni muokattuja kuvia läpi sain silmilleni hämmentävän monta otosta ylivalottuneesta kainalosta. Yksityiskohtakuvia, muka, kun oikeasti olen vain totaalisen fiksoitunut tuohon pitsiverhojen läpi siivilöityvään valoon. Tai yleensä ajatukseen siitä, että mulla on pitsiverhot ja sininen makkari.

Syyttäisinkö mummokliseistä makkariani tästä mekosta? Olen jo vuosia tehnyt aktiivisesti töitä poistaakseni vaatekaapista kaikki liian "tyttömäiset" asiat, ja nyt ne hiipivät sinne takaisin. Tyttömäisyydellä tarkoitan mm. vyötärörypytystä, jonka lisäksi tässä mekossa on myös kammoamani baby-kaulus ja nappilista. Kammottavia nuo asiat ovat lähinnä siksi, että vaikka pidän niistä kovasti, tuntuvat ne jotenkin valepuvulta. Tai jotenkin tyttömäiset yksityiskohdat tuntuvat korostavan kaikkea epätyttömäistä minussa. Näytän kotiopettajattarelta, vaikka oikeasti mulla on huono huumorintaju ja kiroilen kuin merimies.

Miksi ihmeessä sitten ompelin tämmöisen mekon, varsinkin kun alkuperäisessä kaavassa ei edes ole koko kaulusta ja nappilistaa?

Ehkä se oli tuon kankaan vika.

Harmaapohjainen ruusukangas löytyi kirpputorilta ja kahden metrin biitti maksoi hurjat 1,50€. Laadultaan tämä on aivan mahtavaa, ihanan ohutta paitapuuvillaa, ja aivan omiaan tämmöiseen mekkoon. Ensivilkaisulla tosin tuomitsin rievun susirumaksi ja nakkasin takaisin hyllyyn. Parikymmentä minuuttia takaraivossa kuuluvaa narinaa kuunneltuani alistuin ja palasin hakemaan sen ostoskoriin. Elämä on :D

Ja koska kankaassa oli tietty varsin vaatimaton fiilis, tuntui luontevalta kaavoittaa siihen fiilikseen sointuva vauvankaulus. Selkäpuolella oleva vetoketju ei napannut, joten päätin korvata sen etunapituksella. Päädyin kuitenkin ompelemaan napit suoraan kiinni kaitaleeseen, sillä mekko menee aivan heittämällä päälle ilman avausmekanismejakin. Vyötäröllä on ylimääräistä väljyyttä ainakin 15-20 cm. Ei haittaa, sillä vyö jeesaa jos siltä tuntuu.

Kuulkaas, kyllä mä pidän tästä mekosta! Kankaan kuvio hillitsee noiden yksityiskohtien erottuvuutta juuri sopivasti ja hillityt, mummon nappikiposta ongitut tinanapit sopivat yleiseen kirjastontätimeininkiin ihan kivasti. Jotenkin näkisin tässä vähän 40-luvun henkeä, sans överit olkapuhvit ja yleinen kostyymisyys.

Seuraava mekkoprojekti on jo tulilla, ja se tulee niin ikään pitämään sisällään kirpparikankaan ja Inger-kaavan. Tällä kertaa fiilis tulee kuitenkin olemaan ihan toinen, enkä oikein malttaisi odottaa koltun valmistumista :).